Ari Rantanen


Olen 40 -vuotias pieksämäkeläinen harrastajataiteilija. Pieksämäelle olen tullut monien mutkien kautta, asuen isommissa ja pienemmissä kaupungeissa. Ensi kosketukseni Pieksämäkeen tapahtui noin 20 vuotta sitten. En tiennyt kaupungista mitään ja kokemustani voisi hyvin kuvailla Juice Leskisen tunnetun laulun sanoin. Ajokortti-iässä päädyimme kavereideni kanssa kuitenkin laajentamaan näkemystämme. Saavuimme perjantai-illan hämärtyessä Mikkelistä Pieksämäen Keskuskadulle. Muistan jo tuolloin pistäneeni merkille kaupungin matalat, mutta hienot rakennukset. Vesitornikin pilkisti asemansillan luota, jolloin luulimme saapuneemme isoonkin kaupunkiin. Olimme väärässä kaupungin koon suhteen, mutta hauskaa meillä oli silti.

Tuon kokemuksen jälkeen kesti reilut kymmenen vuotta ennen kuin astuin jalallani jälleen Pieksämäen maaperälle. Tuo askel muutti myöhemmin suhtautumiseni kaupunkiin positiivisemmaksi, joten huomasinkin pian katselevani Pieksämäen keskustan funkkistaloja keittiöni ikkunasta. Minusta oli tullut pieksämäkeläinen!

Olen aina kokenut olevani visuaalinen ihminen. Olen harrastanut valokuvausta noin 15 vuotta. Kuvauskohteet vaihtelevat luonnosta rakennuksiin. Silmäni ja mieleni viehättyvät erityisesti asioista joita monet normaalisti välttelevät ja haluaisivat unohtaa. Näen kaunista ja kuvaamisen arvoista autiotaloissa, ruosteisissa metsäautoissa ja muissa ihmisten unohtamissa kohteissa. Toki perinteinen kaunis luonto viehättää minunkin silmääni, joten luonto ja virtaava vesi pääsevät usein kamerani muistikortille eri vuodenaikojen vaihdellessa.

Vasta Pieksämäelle muuttaessani ja tutustuessani syvemmin kaupunkiin alkoi kiinnostukseni taiteeseen voimakkaammin heräilemään. Huomasin etsiväni kameralla erityisesti luonnonaikojen vaihteluita, sään ääri-ilmiöitä ja niiden vaikutusta esimerkiksi autiotaloihin. Eri vuodenaikojen valo ja sää voi parhaimmillaan piirtää erityisen kauniita yksityiskohtia unohdettuihin asioihin. Huomasin olevani koukussa kuvaamiseen!

Jossain vaiheessa huomasin kuluttavani runsaasti maalauspohjia sekä akryylivärejä. Kanaverkkoakin lähti mukaan rautakaupasta. Olin saanut kuvaamisen rinnalle toisen harrastuksen, maalaamisen sekä veistosten tekemisen. Mitenkään syvemmin en taidetta ole opiskellut, vaan haluan pitää ajatukseni erillään työn määritelmistä. Haluan luoda omaan tahtiini ja tyyliini. Taiteeni voisi määritellä myös ITE-taiteen, eli itse tehdyn elämän alueelle.

Maalauksissani aiheet pysyvät usein kauniiksi mieltämissäni asioissa, kuten kukkaniityissä ja siellä makaavissa ruosteisissa autonromuissa tai lumenpainosta notkuvien autiotaloissa. Maalatessani ja kuvatessani näitä aiheita mieleni lähtee usein vaeltamaan lapsuuden kokemuksiin ja ehkä hieman luvattomiinkin seikkailuihin. Ehkä maalatessani ja kuvauskohteita etsiessäni haluan palata osaksi lapsuuden seikkailuja? Onhan siinä mukana myös aitoa kiinnostusta paikalliseen historiaan, sitä en lähde kieltämään.

Teoksillani ja valokuvillani haluan myös herätellä ihmisiä katsomaan asioita toiseltakin kantilta tai palaamaan teoksieni kautta pienelle matkalle menneisyyteen ja muistoihin. Eihän kaikkea vanhaa tarvitse aina purkaa tai hävittää? Voisiko sen metsässä hiljaa kasaan painuvan mökin ehkä kuitenkin myydä?

Kierrätysajatus kumpuaa myös veistoksissani. Ruosteisesta pellistä, vanhasta kanaverkosta tai muutosta yli jääneestä pahvistahan on moneksi!

Valokuviani ja muita töitäni pääsee katselemaan myös Instagramissa kirjoittamalla hakukenttään: @arirantan


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.